Syksy meni ja talvi tuli. En ole taaskaan kirjoittanut vaikka olisi monesti ollutkin aihetta. Mutta nyt olen siinä pisteessä, että joudun jälleen kerran avautumaan! Ja huolella. En vain yksinkertaisesti ymmärrä miehiä! Miksi ne on niin perkeleen monimutkaisia?! Ja minulle kun ensi kerralla sanoo joku että ”kyllä te naiset olette hankalia” niin pistän sellaisen metelin pystyyn että se kaikuu koko pk-seudulla. Luu kurkkuun sille puupäälle samantien!
Olen siis melkoisen tempperamenttinen, se lienee selvää jokaiselle. Ja edelleen pidän itseäni suorapuheisena tyyppinä. Minulla on myös aika pitkä pinna, mutta kun se katkeaa niin suosittelen ottamaan askeleen takavasemmalle.. Pyrin olemaan asiallinen mutta joskus se pääsee unohtumaan. En ole kuitenkaan vielä ”antanut paskaäijän kuulla kunniansa”. Ehdin rauhoittua ja pohdiskella asioita. Ja luonnollisesti kysyä mielipidettä eräältä ystävältäni, jota minun pitäisi sekä kiittää että pyytää anteeksi. En oikein tiedä miksi. Se tuntuu vain oikealta tässä tilanteessa.
Mutta asiaan jo viimein. Viimeksi kun kirjoitin olin tavannut herrasmiehen, joka oli liian hyvä ollakseen totta. Näin minä sen silloin koin. Nyt minulla on vähän ristiriitaiset fiilikset tästä tyypistä; olen osittain edelleenkin samaa mieltä kuin aiemmin, osittain taas sitä mieltä että mies on täysin munaton tapaus. Tällä tarkoitan sitä ettei hän uskalla sanoa mitään suoraan. Keskustelut eivät ole siis juurikaan muuta kuin small talkia. Minulla on tottakai taas pari teoriaa tapahtuneesta. Ensin ajattelin että tämä herrasmies on kiinnostunut vain ja ainostaan yhdestä asiasta. Ja myöhemmin tuumailin että ”ehkä se voi haluta jotain muutakin”. Vaikuttaa kuitenkin nyt siltä että miehen kiinnostus on lähes tulkoon hävinnyt. Hän on täysin väinpitämätön paitsi silloin kun näemme toisiamme. Ihan kuin hän olisi eri ihminen. Kun esimerkiksi vietämme iltaa hänen/minun kotona niin silloin hän on mukava ja pidän hänestä. Hämmentävää ja jopa vähän turhauttavaakin..
Miten voi olla niin täysin erilainen eri tilanteissa? En ota selvää että mitä se herrasmies oikein minusta haluaa. Onko tässä mahdollisesti käynyt niin että liekki on sammunut, lukuun ottamatta satunnaisia kipinöitä, ja nyt hän vain välttelee epämukavaa keskustelua? Vai voiko tähän olla jokin muu syy? Ehkä ujous, kiire, hajamielisyys tai vaikkapa tunnevammaisuus? Kylläpäs kuulostan konsanaan naiselta! Alkaa jo olla liikaa minullekin.. Yksin asuminen+ sairausloma tekee ihmisen mökkihöperöksi! Ehkä on parempi lopettaa ennen kuin homma riistäytyy enemmän käsistä.
Lopputulos on sekavaa jorinaa (en itsekään tiedä ihan mistä), josta en luultavasti oppinut mitään. Tai ehkä sen että voisin vaikka yrittää keskustella miehen kanssa asioista, suoraan ja asiallisesti. Kyllä se siitä. Asiat eivät ole isoja, ellei niistä tee sellaisia.
