Kallio, tuo Helsingin asfalttinen sydän. Olin eilen juuri kyseisessä kaupunginosassa viettämässä iltaa. Ja kuinka ollakaan, en ollut yksin. Minut kutsui mukaan eräs herrasmies, joka sattuu olemaan Helsingissä tänä viikonloppuna. Pientä säätöä ja kipinää on ollut ilmassa siitä asti kun tavattiin. Joten odotin hauskaa ja huoletonta iltaa, vaikka vähän riskillä lähdinkin. Onnekseni kaikki oli juuri kuin olin sen muistanutkin. Hauska mies, juttua riitti ja oli kaikin puolin rento meininki. Kipinöitä unohtamatta tietenkin.
Kun vihdoin pääsin perille asti minut valtasi hetken verran pieni epävarmuus itsestäni. (Ja se nyt ei ainakaan kuulu tapoihini.) Onneksi sain sen ravisteltua pois nopeasti. Yhtäkkiä olin itsevarmempi kuin koskaan. Stumppasin röökin ja marssin sisään. Ja tiesin että seurueeni, eli tämä herrasmies ja hänen ystävänsä, oli paikan yläkerrassa pelaamassa biljardia, joten lompsin suoraan sinne. En ollut aiemmin käynyt tässä juottolassa mutta silti tiesin heti minne olin menossa. Rappuja astellessani tuli omituinen, jotenkin epätodellinen olo. Ylös päästyäni näin hänet ja kävelin tietysti hänen luo. Minulla oli uudet kengät jalassa ja toivoin etten onnistuisi ryssimään tätä mitenkään. Yleensä lennän kaaressa….. Suureksi helpotuksekseni pysyin pystyssä. Menin heti häiritsemään herrasmiehen peliä. Moikkasin häntä toteamalla terävästi ”missaa se”. Hän kääntyi minuun päin ja melkein sulin sisältä. Sillä oli päällään taas Foo Fighters- t-paita ja pipo. Hän virnisti minulle ja menin käymään tiskillä. Kun palasin pöydän viereen hän tuli halamaan minua. Tästä se lähtee, ajattelin.
Biljardin loputtua päätimme vaihtaa juottolaa. Päästyämme ulos tämä herrasmiehen ystävä ilmoitti lähtevänsä kotiin, tieto tuli täysin puskista. Herrasmies kysyi että onko minulla kiire ja jatkoimme matkaa kaksin. Löysimme aika nopeasti toisen juottolan, mikä nyt ei Kalliossa ole juurikaan haaste. Se oli pieni paikka, joka oli täpötäynnä. Emme mahtuneet minnekään istumaan, joten jäimme notkumaan tiskille. Tuoppien jälkeen lähdimme taas. Kävelimme vähän matkaa läheiselle taksitolpalle kun herrasmies olikin yhtäkkiä sitä mieltä ettei iltaa kannattanut jatkaa enää. Hän sanoi hikoilevansa niin paljon että hävettää ja fiiliksen menneen siinä. Minun oli kuitenkin pakko kysyä että onkohan näin vai piileekö äkkilähdön syy jossain muualla. (Ei kuulemma johtunut mistään muusta.) Siinä me sitten seisoimme hetken taksitolpalla ällöttävästi hempeillen. Otimme taksin ja koska tämä kyseinen mies on herrasmies ehdotti hän että minut viedään ensin kotiin ja hän jatkaisi matkaa siitä. Koko taksimatkakin meni hempeillessä. Hän piti minua käsistä kiinni koko matkan. Taisi se käsi käydä paidankin alla ja kummasti suunnitelma muuttuikin. Jäimme molemmat pois kyydistä ja päädyimme tietty vieri viereen nukkumaan. Kyllähän siinä toki muutakin tapahtui jos ymmärrätte mitä tarkoitan, mutta säästän teidät rakkaat lukijat yksityiskohdilta. Tyhmimmille sanottakoon, että niitä kipinöitä lenteli ympäriinsä. En ole pitkään aikaan viihtynyt kotona niin hyvin kuin silloin.. Aamulla sama hempeily jatkui. Tunsin olevani turvassa hänen sylissään ja leijailin pää pilvissä. Olisin voinut jäädä siihen koko päiväksi. Luonnollisesti hän joutui kuitenkin lähtemään luotani.
Nyt kun istun ja kirjoittelen tätä niin minut valtaa sellainen ällöttävän siirappimainen olo. Varmaan ajattelette että akkahan on muuttunut täysin. Siitähän on tullut ihan ”lälly”, romanttinen hölmö. Voin myöntää sen, mutta sallittakoon se tämän kerran. Koen kyllä edelleenkin olevani se sama rääväsuinen ämmä, täysi kusipää vailla omatuntoa. Aavistelen että kun tämä herrasmies on lähtenyt kotiinsa, joka on helvetin kaukana Helsingistä ja minusta, kaikki palaa taas ennalleen. En tiedä mistä moinen käyttäytyminen edes tuli. Ehkä se oli se ilta, pieni vesisade, hyvä fiilis.
Enpä tiedä, ehkä oli vain Kallio.
